Marja-Liisan jalanjäljillä

Ajattelin kertoa, miksi graduni jäi aikoinaan lepäämään ja miksi tuo lepäily on venynyt vuosien sijaan vuosikymmeniksi.

Nyt seuraa paljastus. Rakkauteni Marja-Liisa Vartion kirjalliseen tuotantoon perustuu totaaliseen väärinymmärrykseen.

Kirjallisuuden peruskurssin lopputenttikirjoihin kuului ainakin Hänen olivat linnut, johon tartuin pahaa aavistamatta. Tunnustan, että ihan jokaista lopputentin romaania tuskin luin sanasta sanaan tai ainakaan kovin syvällisesti pohtien saati eläytyen. Siihen ei ollut aikaakaan.

Vartion kirjaankin tartuin sillä mielellä, että kahlaanpa läpi. Kerronta kuitenkin imaisi mukaansa ja yhtäkkiä huomasin eläväni jonkinlaisessa sumussa ja tuskassa, jossa ei vaikuttanut olevan päätä eikä häntää.

Täytetty joutsen, ranta, tulipalo. Hajanaisia muistikuvia vain tuosta kokemuksesta. Kiireesti etsin lisää Vartiota luettavakseni. Marjapaikka. Mies kuin mies, tytöt kuin tyttö. Se on sitten kevät. Tunteet.

Jälkimmäisen kohdalla vaikutuin niin syvästi, että päätin tehdä graduni romaanista. Vielä graduseminaarissa kuvittelin käsissäni olevan syvästi tragedinen kahden ihmisen kasvukertomus. Tunsin itseni lähinnä hölmöksi, kun professoria kiinnosti ajatukseni romaanin huumorista.

Ja mikä järkytys, kun tajusin kirjailijan olevan muiden mielestä hauska. Ja että käsissäni olikin tragedian sijaan farssimainen rakkausromaani. Olin nähtävästi ainoa ihminen maailmassa, joka oli lukenut romaanin tajuamatta sen huumoria.

No, siitähän piti sitten ottaa selvää. Pekka Tammen narratiivisen kirjallisuudentutkimuksen muistiinpanot esiin. Lisää kirjallisuutta Marja-Liisa Vartiosta. Tunteet -romaani uudelleen luettavaksi, uudenlaisin silmin.

Kyllähän se hauskuus sieltä sitten alkoi irrota, vähitellen. Pikkuhiljaa tajusin ottaneeni vakavasti ja tunteella sellaisetkin asiat, jotka itse romaanihenkilöt ottivat kevyesti ja huumorin kannalta.

Meni kuitenkin vuosia, ennen kuin uskalsin tunnustaa itselleni, että olin ollut tosikko. Paljon menee siihen piikkiin, että pohjalaistaustainen henkilö ei voi koskaan tajuta savolaisuutta.

Tai ainakin näin haluan ajatella. Siitä on kokemuslistalla todisteena kuuden viikon harjoittelujakso Kuopion taidemuseossa. Ei toivoakaan, että olisin saanut savolaisen museoteknikon toteuttamaan toiveeni. Puoliksi savolaiselta harjoittelukaverilta se onnistui parilla sanalla.

Taisin oppia väärinymmärrysjupakan ohella suhtautumaan omaan itseeni ja omiin tunteisiinikin hiukan kevyemmin.

Eittämättä Tunteet on ollut tarpeellinen romaani henkilölle, jonka on ollut koko ikänsä vaikea tunnistaa omia tunteitaan. Samastun henkilöistä eniten Inkeriin, mutta on kai itsessäni jotain Hannuakin.

Eniten ihailen Vartion kykyä kirjoittaa teksti niin, että se tempaisee lukijansa itseensä. Vartiolainen teksti alkaa kaikua sanoina, ajattelutapana pään sisällä. Romaanihenkilön tunteet siirtyvät lukijaan yhtä vastaansanomattomasti kuin varomattomasti hörpätty kulaus kuumaa kahvia tekee matkaansa Tunteiden Hannun kurkusta alas, poltellen.

Vartion mukaan kirjoittaminen oli hänelle silkkaa tuskaneuroosia. Vahvasta eläytymisestäkö mahdollisesti johtuvaa? Ensimmäinen lukukokemus Hänen olivat linnut -romaanista oli tuskaneuroottinen – mukaansa tempaiseva kuulostaa liian laimealta, niin sanotaan kesyhköstä romanttisesta romaanista. Hänen olivat linnut oli kuin pyörremyrsky, jossa todellisuus, aika ja paikka hämärtyivät. 

Hyvin siis Marja-Liisa kuljettaa lukijaansa. Pyörittelee miten tahtoo. Vartio tunnettiin 60-luvun seurapiireissä vangitsevana tarinankertojana. Vangitseva hän on kirjalijanakin.

Savonlinnassa jokaisen turistin ohjelmaan kuuluu kiertokävely Olavinlinnassa. Tälle kiertokäynnille Hannu ja Inkerikin lähtevät Tunteet-romaanissa. Siihen aikaan linnaan ei päässyt vielä siltaa pitkin, vaan yrmeä opas souti heidät perille.

Inkeriä kiehtoo tarina vihollisen päällikköön rakastuneesta linnanneidosta, joka rakkauden tähden haudattiin elävältä muuriin ja jonka kyynelistä kasvoi pihlaja. Tarinan totuudellisuudesta ei ole varmuutta, mutta muurissa on kasvanut pihlaja. Sen vei myrsky, mutta tilalla kasvaa nyt vadelma.

Katkelmat Inkerin ja Hannun linnavierailusta palasivat mieleeni jyrkkiä, epätasaisia kierreportaita kellotorniin kiivetessä.

Lähtöpäivänä ajelimmekin Talvisalon hautausmaalle. Ystävällinen työntekijä johdatti minut ja mieheni Vartion haudalle. Pakostakin siellä silmä kyyneltyi. Ihan tavalliseen hautaan on suuri kirjailija päätynyt, sukunsa helmaan. Rakas Frans-eno ihan vierellä, Tunteiden Inkerin Eemeli-sedän esikuva.

Ei mitään lupauksia, mutta koska elämä on haurasta, lienee parasta tehdä niitä asioita joista itse pitää ja kokee tärkeiksi. Sillä Savonlinnan maisemissa, Olavinlinnan muureilla tuli eläväksi Vartion henki. Ainakin otan Tunteet esiin vielä kerran ja katson, mitä se minussa tällä kertaa herättää.