Vaatiiko se erityistä harjaantumista, että erottaa milloin sopraanon ääni on loistelias ja kaunis, kuten Tuuli Takalalla ja baritoni syvä ja pehmä kuten Waltteri Torikalla?
Olen sitä mieltä, että oopperassa hyvät näyttelijänlahjat ovat plussaa, mutta ei lainkaa välttämätöntä. Sopraano Gisela Stille näytteli hyvin, mutta sanoista oli välillä vaikea saada selvää. Tenori Tuomas Katajala kunnostautui enemmän äänipuolella, ja hyvin kunnostautuikin. Kummastako pidin enemmän? No Katajalasta. Musiikissa tunteet on kirjoitettu vokaaleihin. Siksi näytteleminen on oopperassa sama asia kuin laulaminen. No, moni voi olla tästä eri mieltä. Mutta katsokaapa Luciano Pavarottia, kuinka paljon hän näyttelee laulaessaan. Vaikka Rigoletton kvartetissa. Kyllä kaikki näytteleminen on seurausta musiikista. Tässä ohjauksessakin päärooli annetaan musiikille.
Waltteri Torikan kohdalla jaksetaan muistuttaa viihdejulkisuudesta, jossa hän kylpee. Viihdejulkkikseksi Torikka pärjäsi huomattavan hyvin Don Giovannina. Karsinointi on lähinnä ärsyttävää. Onko pakko erotella taide viihteestä ja päinvastoin? Taiteelliset arvotkin muuttuvat. Turha kai muistuttaa, että ooppera oli aikansa viihdettä. Ja viihdyttävä ooppera Don Giovanni on tänäkin päivänä. Roisto on hurmaava ja viekas, komiikka on tarinassa mukana ihan loppumetreille saakka. Ja paha saa palkkansa.
Tapani Plathanin poikamainen ote Leporellona vetosi moneen Savonlinnassa. Ilahduttavaa oli nähdä kenraalin katsomossa niin paljon lapsia. Uskon, että harjaantuminen oopperan kuuntelijaksi on aloitettava jo lapsuudessa. Ylen 1 on hyvä radiokanava, siellä klassinen musiikki on pääosassa. Siinä saattaa olla oman oopperahulluuteni alkujuuri. Sitä kanavaa lapsuudenkodissani kuunnellaan edelleen lähes tauotta ja itsekin huomaan hakevani aamuihin Ylen Aamusoittoa ja iltapäiviin Faunin Iltapäivää. Niin kuin myös siinä, että lapsuuteeni kuuluivat isoäidin laulu- ja runoesitykset aivan yhtä itsestäänselvästi kuin kahvitauko iltapäivään. Klassisen musiikin kuuntelijaksi oppii kuuntelemalla. Siis radio auki ihan tavallisessa arjessa. Kummasti sulostuttaa työmatkaa Faunin iltapäivässä kuultu ooppera-aaria.
Yksi etappi omalla matkallani oli ehkä vierailut tädin luona. Hänen levyhyllystään löytyi tunnettuja klassisen musiikin kappaleita discokomppiin sovitettuna. Teinille helppoa lähestyttävää. Samasta levyhyllystä löytyivät myös Vivaldin Vuodenajat ja Bizet'n Carmen - ihan aitoina versioina. Kaikki tärkeitä askeleita kohti oopperamaniaa. Aikuisella iällä ooppera on ollut osa arkea myös oman lauluharrastuksen kautta. Muun muassa Zerlinan aarioilla aikoinaan aloitin joskus kauan sitten Hämeenlinnan kansalaisopiston Laulustudiossa. Parhain harrastus ikinä on yksinlauluharrastus, jossa voi laulaa yhdessä toisten kanssa. Ooperassa niin tapahtuu. Ja opiskeltavaa riittää.
Se miten ja millä tavoin taide koskettaa voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin serotoniinin puutostila aivoissa. Tunteisiin käyvä musiikki, tietyt värit tietyssä maalauksessa tiettynä hetkenä, kaikki ne voivat laukaista käsittämättömän tunnereaktion. Ja silti, meissä itkijänaisissakin on eroja. Toinen itkee Kauko Röyhkän keikalla, toinen La Bohemen alusta loppuun.
Teksti: Susanna Mattila
Valokuvat: Soila Puurtinen
Kommentit
Lähetä kommentti