On asioita, joiden toteutumista ei osaa oikeastaan toivoakaan. Ja sitten ne tapahtuvat. Näin kävi lähes kymmenen vuotta sitten, kun sain lahjaksi lipun Pomon keikalle. Itkuhan siinä pääsi, kun Mr. Boss käveli lavalle kitaroineen ja pelasti elämäni – jälleen kerran ja vielä monta kertaa sen jälkeenkin.
Samaan kategoriaan kuului GN'R. Se Bändi, joka räjäytti nuoren itseni tajunnan Appetite for Destruction -levyllään ja jätti stadionkeikan kokoisen kaipuun skraadun sydämeen. Nähdä Gunnarit livenä – Not In This Lifetime.
Ja nyt se on sitten tapahtunut. Lauantai-iltana oli pitkältä tuntuneesta odotuksesta ja ensimmäisenä soineesta It's so easystä huolimatta vaikea uskoa, että hei, oikeesti – Axl siinä. Ja Slash. Ja Duff.
Ei päässyt itku, mutta epäuskoinen ilo kasvoi. Biisi biisiltä, minun amerikkalainen unelmani osoitti olevansa oikeasti olemassa – alive and kicking. Sitä samaa epäuskoista riemua olin näkeväni pilkahduksen Mr. Axl Rosen silmissä – mikäli sellainen asia nyt voi skriineiltä edes välittyäkään. Tämä fiilis vain vahvistui, kun yhtyeen Facebook-sivustolla kiitettiin Suomea: "You were good to us." No niin, se tunne on kyllä molemminpuolinen.
Kun samaa keikkaa seuraa 55 000 ihmistä, mahtuu massaan monenlaista suhdetta esiintyvään orkesteriin. Siinä missä viime vuonna Iron Maidenin keikka oli selkeästi fanien ja bändin lämminhenkinen, jopa tunteikas tapaaminen ehkä vuosienkin jälkeen, oli GN'R:n keikalla toisenlainen perusvire. Enemmän oli niitä, joille olut maistui musiikkia enemmän. Olin aistivani, että paikalla oli paljon niitä, jotka tulivat, koska täytyi tulla. Ehkä oltiin AC/DC:kin katsomassa ja onhan se Paradise City niin hyvä. Tai sitten kyse on vain siitä, että me olemme suomalaisia.
Esiintyvälle artistille suomalainen yleisö voi olla koettelemus. Hitaasti lämpeävyys voi tulla yllätyksenä. Niin kuin Patti Smithille Tamperetalolla. Konserttisalimeininki, yleisö hiljeni odottamaan seuraavaa laulua. Hiiskumaton hiljaisuus. Kaikki istuivat kiltisti paikoillaan. Ihana Patti kiipesi pitkän soolon aikana lavalta alas ja tuli eturiviin tyhjälle paikalle istumaan. Tällaista ei voi tapahtua missään muualla kuin Suomessa. (No, loppuosa keikasta meni jo hulluna heiluessa. Dancing In Barefootista se riehaantuminen alkoi.)
Samassa salissa Irlannin ihmeet, The Dubliners, konkaripelimannit hämmentyivät hiljaisuudesta biisien välissä. Ne tyypit ovat tottuneet soittamaan Mean Fiddlerissä, jossa koko baari tanssii kaljatuopit kädessä ja jos ei tanssi, niin huutaa ja vislaa niin kauan, että uusi biisi alkaa.
Eikä ollut Pomollakaan helppoa stadikalla. Nimittäin saada suomalaiset laulamaan Long Walk Homen kertosäettä. No olihan se Magic ilmestynyt vasta about vuotta aikaisemmin...
Lauantaina oltiin todellakin amerikkalaisen unelman äärellä. Unelman, joka oli vähällä siirtyä liian varhain legendojen Hall of Fameen. Vain Axl ja Slash tietävät, mikä oli homman nimi ihan oikeasti, minä en edes tahdo tietää. Riittää, että nämä kaksi ja Duff olivat ystävineen lavalla lauantai-iltana. Toivat nuoruuteni soundit Suomeen, Hämeenlinnaan.
Illalla kuulin tahtomattani keskustelua, jossa viitattiin muun muassa laulajan ikääntymiseen ja sen vaikutuksista ulkonäköön. Eräs ystävä antoi myöhemmin hiukan kritiikkiä laulukunnosta. Voihan sitä tietysti vertailla, että kuinka se ääni kulki 1980-luvulla ja onko tukkaa yhtä paljon kuin videon kuvaamisen aikoihin. Voi vertailla, eikä vertailulta voi ehkä välttyä. Niin kuin voi myös miettiä, että oliko se raha, joka sai ystävykset lopulta hautaamaan sotakirveet ja palaamaan yhteen. Syitä voi olla monia. Kaikkia syitä emme saa ehkä koskaan tietää, eikä tarvitsekaan.
Sillä eiköhän se tärkein, olennaisin asia nyt vaan ole se musa. Jos on kerran saanut aikaiseksi niin loistavaa musiikkia kuin Guns N'Roses on, olisihan se ollut aivan suunnaton sääli, jos ei sitä olisi enää ikinä esitetty livenä tällä kokoonpanolla.
Kyllä. Tunne oli likimain sama kuin olisi kuullut Elviksen nousseen kuolleista. Tai The Beatlesin palanneen yhteen Johnin ja Georgen kera. Ja siksi GN'R saa paljon anteeksi. Saa anteeksi kalliit liput, ilotulitteet ja biisien videotaustat parittelevine luurankoineen.
Sillä Paradise Cityä ei voi soittaa puhki, Viidakko toivottaa tervetulleeksi yhä uudelleen ja uudelleen, hypätään vielä Night trainiin sillä tosiaankin U Could Be Mine... Kurkkua kuristaa kun Slash alkaa soittaa Sweet Child O Mine. Ja se kunnianosoitus surullisella tavalla täältä lähteneelle Chris Cornellille, se sai vedet silmiin. Black Hole Sun jyrisi Kantolan yössä Chrisille sinne jonnekin.
Me kaikki vanhenemme. Meistä tulee toisennäköisiä kuin millaisena itsemme ja toisemme muistamme. Mutta mikä riemu on tehdä sitä, mikä on parasta elämässä, mikä tuottaa iloa itsellemme ja toisillemme. Vaikka joku olisi tullut Kantolaan katsomaan vain, miten entiset vihamiehet mahtuvat samalle lavalle, tai kuinka he ovat vanhentuneet tai vain siksi, että täytyy tulla, ei näillä asioilla ole yhtään mitään merkitystä.
Merkitystä on musiikilla. Se pitää meidät hengissä. Only music keeps us alive and kickin'.
Kiitos Guns N'Roses. You were good to us.
Kuvat: LiveNation
Ja nyt se on sitten tapahtunut. Lauantai-iltana oli pitkältä tuntuneesta odotuksesta ja ensimmäisenä soineesta It's so easystä huolimatta vaikea uskoa, että hei, oikeesti – Axl siinä. Ja Slash. Ja Duff.
Ei päässyt itku, mutta epäuskoinen ilo kasvoi. Biisi biisiltä, minun amerikkalainen unelmani osoitti olevansa oikeasti olemassa – alive and kicking. Sitä samaa epäuskoista riemua olin näkeväni pilkahduksen Mr. Axl Rosen silmissä – mikäli sellainen asia nyt voi skriineiltä edes välittyäkään. Tämä fiilis vain vahvistui, kun yhtyeen Facebook-sivustolla kiitettiin Suomea: "You were good to us." No niin, se tunne on kyllä molemminpuolinen.
Kun samaa keikkaa seuraa 55 000 ihmistä, mahtuu massaan monenlaista suhdetta esiintyvään orkesteriin. Siinä missä viime vuonna Iron Maidenin keikka oli selkeästi fanien ja bändin lämminhenkinen, jopa tunteikas tapaaminen ehkä vuosienkin jälkeen, oli GN'R:n keikalla toisenlainen perusvire. Enemmän oli niitä, joille olut maistui musiikkia enemmän. Olin aistivani, että paikalla oli paljon niitä, jotka tulivat, koska täytyi tulla. Ehkä oltiin AC/DC:kin katsomassa ja onhan se Paradise City niin hyvä. Tai sitten kyse on vain siitä, että me olemme suomalaisia.
Esiintyvälle artistille suomalainen yleisö voi olla koettelemus. Hitaasti lämpeävyys voi tulla yllätyksenä. Niin kuin Patti Smithille Tamperetalolla. Konserttisalimeininki, yleisö hiljeni odottamaan seuraavaa laulua. Hiiskumaton hiljaisuus. Kaikki istuivat kiltisti paikoillaan. Ihana Patti kiipesi pitkän soolon aikana lavalta alas ja tuli eturiviin tyhjälle paikalle istumaan. Tällaista ei voi tapahtua missään muualla kuin Suomessa. (No, loppuosa keikasta meni jo hulluna heiluessa. Dancing In Barefootista se riehaantuminen alkoi.)
Samassa salissa Irlannin ihmeet, The Dubliners, konkaripelimannit hämmentyivät hiljaisuudesta biisien välissä. Ne tyypit ovat tottuneet soittamaan Mean Fiddlerissä, jossa koko baari tanssii kaljatuopit kädessä ja jos ei tanssi, niin huutaa ja vislaa niin kauan, että uusi biisi alkaa.
Eikä ollut Pomollakaan helppoa stadikalla. Nimittäin saada suomalaiset laulamaan Long Walk Homen kertosäettä. No olihan se Magic ilmestynyt vasta about vuotta aikaisemmin...
Lauantaina oltiin todellakin amerikkalaisen unelman äärellä. Unelman, joka oli vähällä siirtyä liian varhain legendojen Hall of Fameen. Vain Axl ja Slash tietävät, mikä oli homman nimi ihan oikeasti, minä en edes tahdo tietää. Riittää, että nämä kaksi ja Duff olivat ystävineen lavalla lauantai-iltana. Toivat nuoruuteni soundit Suomeen, Hämeenlinnaan.
Illalla kuulin tahtomattani keskustelua, jossa viitattiin muun muassa laulajan ikääntymiseen ja sen vaikutuksista ulkonäköön. Eräs ystävä antoi myöhemmin hiukan kritiikkiä laulukunnosta. Voihan sitä tietysti vertailla, että kuinka se ääni kulki 1980-luvulla ja onko tukkaa yhtä paljon kuin videon kuvaamisen aikoihin. Voi vertailla, eikä vertailulta voi ehkä välttyä. Niin kuin voi myös miettiä, että oliko se raha, joka sai ystävykset lopulta hautaamaan sotakirveet ja palaamaan yhteen. Syitä voi olla monia. Kaikkia syitä emme saa ehkä koskaan tietää, eikä tarvitsekaan.
Sillä eiköhän se tärkein, olennaisin asia nyt vaan ole se musa. Jos on kerran saanut aikaiseksi niin loistavaa musiikkia kuin Guns N'Roses on, olisihan se ollut aivan suunnaton sääli, jos ei sitä olisi enää ikinä esitetty livenä tällä kokoonpanolla.
Kyllä. Tunne oli likimain sama kuin olisi kuullut Elviksen nousseen kuolleista. Tai The Beatlesin palanneen yhteen Johnin ja Georgen kera. Ja siksi GN'R saa paljon anteeksi. Saa anteeksi kalliit liput, ilotulitteet ja biisien videotaustat parittelevine luurankoineen.
Sillä Paradise Cityä ei voi soittaa puhki, Viidakko toivottaa tervetulleeksi yhä uudelleen ja uudelleen, hypätään vielä Night trainiin sillä tosiaankin U Could Be Mine... Kurkkua kuristaa kun Slash alkaa soittaa Sweet Child O Mine. Ja se kunnianosoitus surullisella tavalla täältä lähteneelle Chris Cornellille, se sai vedet silmiin. Black Hole Sun jyrisi Kantolan yössä Chrisille sinne jonnekin.
Me kaikki vanhenemme. Meistä tulee toisennäköisiä kuin millaisena itsemme ja toisemme muistamme. Mutta mikä riemu on tehdä sitä, mikä on parasta elämässä, mikä tuottaa iloa itsellemme ja toisillemme. Vaikka joku olisi tullut Kantolaan katsomaan vain, miten entiset vihamiehet mahtuvat samalle lavalle, tai kuinka he ovat vanhentuneet tai vain siksi, että täytyy tulla, ei näillä asioilla ole yhtään mitään merkitystä.
Merkitystä on musiikilla. Se pitää meidät hengissä. Only music keeps us alive and kickin'.
Kiitos Guns N'Roses. You were good to us.
Kuvat: LiveNation
Kommentit
Lähetä kommentti