Tampereen taidemuseossa oli keväällä Täältä tullaan! -näyttely, naistaiteilijoita modernin murroksessa. 1900-luvun alkupuolen taide oli miesten temmellyskenttä, josta näyttivät naistaiteilijat puuttuvan kokonaan – muutamia suuria nimiä lukuunottamatta.
Ja kuitenkin sellaiset taiteilijat, kuten Elga Sesemann, Helmi Kuusi, Sylvi Kunnas, Greta Hällfors-Sipilä, Ina Colliander, Edith Wiklund, Martta Helminen, Meri Genetz, Inni Siegberg, Eva Törnwall-Collin, Aino von Boehm tai Gunvor Grönvik maalasivat, tekivät oman näköistään, kiinnostavaa taidetta.
Täältä tullaan! jäi reippaasta nimestään huolimatta mieleen kavalkadina vakavia kasvoja. Ettei vaan olisi niin, että itsenäisyyden alkuvuosikymmenten vaikeudet näkyvät erityisesti naismaalareiden maalauksissa.
Ainoastaan Greta Hällfors-Sipilän töissä oli iloa, väriä ja huumoria. Edes hiukan sitä kuuluisaa, iloista 20-lukua, jolloin haluttiin unohtaa traumaattinen sisällisota, eikä vielä tiedetty seuraavasta kansallisesta koettelemuksesta mitään.
Ehkäpä naiset eivät jaksaneet maalata iloisia aiheita. Omassa elämässä oli ehkä liian vähän aikaa maalaamiselle. Perheellisillä kaikki aika ja energia meni jälkeläisten elossa pitämiseen, maalariaviomies ehkä keskittyi täysillä uraansa. Kuten eräs taiteilijaystävä tapaa sanoa: Yleensä kun on paras maalausvire meneillään, kuuluu selän takaa kysymys: Koska syödään?
Esimerkiksi Ina Collianderin pieni työ imettävästä äidistä lapsensa kanssa kertoo taiteilijaäidin työstä. Maalaamaan ehtii ehkä joskus.
Toisaalta vakava ilme omakuvassa saattaa henkiä arvokkuuden tai oikeutuksen hakemista omalle ambitiolle taiteilijana. En ole kuka tahansa hymyilevä tyttönen. Näyttelyteksteissä kirjoitettiin vahvasta taiteilijaidentiteetistä. Taiteilijaidentiteettiin ei kuulune nauru, ei edes hymyn pilkahdus silmäkulmissa.
Näyttely päättyi jo toukokuun lopulla. Vakavat kuvat, mutta myös Hällfors-Sipilän värikkäämmät jäivät seuraksi varmasti jokaiselle, joka ne ehti käydä katsomassa.
Ja kuitenkin sellaiset taiteilijat, kuten Elga Sesemann, Helmi Kuusi, Sylvi Kunnas, Greta Hällfors-Sipilä, Ina Colliander, Edith Wiklund, Martta Helminen, Meri Genetz, Inni Siegberg, Eva Törnwall-Collin, Aino von Boehm tai Gunvor Grönvik maalasivat, tekivät oman näköistään, kiinnostavaa taidetta.
Täältä tullaan! jäi reippaasta nimestään huolimatta mieleen kavalkadina vakavia kasvoja. Ettei vaan olisi niin, että itsenäisyyden alkuvuosikymmenten vaikeudet näkyvät erityisesti naismaalareiden maalauksissa.
Ainoastaan Greta Hällfors-Sipilän töissä oli iloa, väriä ja huumoria. Edes hiukan sitä kuuluisaa, iloista 20-lukua, jolloin haluttiin unohtaa traumaattinen sisällisota, eikä vielä tiedetty seuraavasta kansallisesta koettelemuksesta mitään.
Toisaalta vakava ilme omakuvassa saattaa henkiä arvokkuuden tai oikeutuksen hakemista omalle ambitiolle taiteilijana. En ole kuka tahansa hymyilevä tyttönen. Näyttelyteksteissä kirjoitettiin vahvasta taiteilijaidentiteetistä. Taiteilijaidentiteettiin ei kuulune nauru, ei edes hymyn pilkahdus silmäkulmissa.
Näyttely päättyi jo toukokuun lopulla. Vakavat kuvat, mutta myös Hällfors-Sipilän värikkäämmät jäivät seuraksi varmasti jokaiselle, joka ne ehti käydä katsomassa.
Kommentit
Lähetä kommentti